Jürgen Habermas (2004, 21) aloittaa kirjansa Julkisuuden rakennemuutos seuraavilla sanoilla:
Termien julkinen ja julkisuus käyttö osoittaa, että niillä on monia historian kausilta periytyviä, keskenään kilpailevia merkityksiä, joista solmiutuu sekava kudos, kun noilla termeillä puhutaan teollisesti edistyneen ja sosiaalivaltioiksi järjestyneen yhteiskunnan tietyn ajankohdan oloista.
Julkinen ja yksityinen ovat siis käsitteitä ja kuten kaikki käsitteet ne asuvat ajassa. Julkisen tilan poetiikka ja politiikka ovat nykyisyyteen kietoutuvaa historia eli kertomus ajasta. Julkinen tai yksityinen tila käsitettiinpä ne kuinka ”tilallisiksi tai epätilallisiksi” eivät ole filosofiaa tai logiikkaa vaan elettyä elämää. (Habermas 2004, 21.)
Julkisuus syntyy siis yhtä paljon ajankestosta kuin argumenteista. Polista ja oikosta asuttivat todelliset aikaan heitetyt yksilöt. Näytöksellisen julkisuuden kuninkaat syntyivät, elivät ja kuolivat ja sitten taas syntyivät. Jopa maailmaa ympäröivän verkkopussin nanosekunnit eletään lopulta luuksi ja lihaksi. Tärkeää on siis kulloisessakin ajassa vallinneen julkisuuden luoma ymmärrys ajasta. Onko julkisuuden tarkoitus hävittää aikaa vai korostaa sitä? Onko julkisuus ajan kuningas, renki vai orja? Tämä on minun tutkimuskysymykseni kurssin viimeisessä luentopäiväkirjassa.
Habermas (2004, 27 – 28) erottaa toisistaan kolme erilaista julkisuutta. Ensimmäinen, edustava julkisuus ei perustu alueeseen, julkisuuspiiriin, vaan arvoasemaan ja tunnusmerkkiin, julkiseksi tulkittuun käskyvaltaan. Julkisen paikka on hovi. Käskyvalta asuu kuninkaan ruumiissa. Kun kuningas kuolee, käskyvalta siirtyy uuteen kuninkaaseen. Aikakäsitys on siis syklinen. Kuningas on kuollut, kauan eläköön kuningas! Kuolleen syntyvän kuninkaan ja ajan välissä on ajanvartija, narri, bufon, jonka tehtävä on pysäyttää aika hetkeksi ja laskea se sitten taas uudelleen liikkeelle, mutta ei uutena vaan samana (Bahtin 2002, 194). Aikaa eli kuolemaa vastustava voima on siis toisto.
Ikuinen asento (eternal pose) on yhden hetken ruumiillistava kuva, eräänlainen muotti tai malli, joka kuvaa (ei siis ole) liikettä. (Deleuze 1986, 68.) Ikuinen asento on vallaton katse kuvaksi jähmettyneeseen hoviin. Kaupunkina ikuinen asento on Rooma, ruutukaava, kivettynyt objekti. (Sihvonen 2008, 64). Sanomalehden tiloissa ikuinen asento löytyy kuolinilmoituksista. Kuolinilmoituksissa mikään ei muutu. Ne eivät koskaan voi olla ympyröitä tai neliöitä. Ne eivät vain voi.
Toinen julkisuustyyppi on porvarillinen julkisuus. Porvarillinen julkisuus on yksityishenkilöiden piiri. Sen ruumis on pohtiva, julkinen keskustelu. Keskustelu tapahtuu kaupungissa, kahviloissa ja salongeissa. (Habermas 2004, 37-38.) Julkisuuden paikka ei kuitenkaan ole kaupunki vaan risteys (Sihvonen 2008, 72). Risteyksen aika on historiallisesta ajankestosta jäädytetty tapahtuma, kaupungin, kiven ja laastin ja yksilön, veren ja lihan, yhdeksi tullut kuolemattomuus, liikkumaton leikkaus.
Liikkumaton leikkaus (immobile section) ruumiillistaa mielivaltaisen hetken. (Deleuze 1968, 194) Se on puhdasta aikaa, todistamista tunnistamisen sijaan. Sanomalehden ongelma on se, ettei sillä ole kosketusta liikkumattomaan leikkaukseen. Sanomalehdellä materialisoituneena objektina, paperimassana ja musteena, ei toisin sanoen ole kosketusta aikaan.
Kolmas julkisuustyyppi ei enää perustu julkiseen tilaan vaan yksityisen ja julkisen jatkuvaan liikkeeseen, henkilökohtaisen julkisuuteen. Yksityiselämä on julkistunut. Julkisuus on yksityistynyt. On syntynyt sosiaalisen alue, uusi julkisuus, joka kattaa sekä yksityisen että julkisen sfäärin. (Habermas 2004, 237) Tässä julkisuudessa liike on tärkeämpää kuin paikka ja vauhti tärkeämpää kuin tila.. Siinä, missä näytöksellinen julkisuus elää agraariaikaa, porvarillinen julkisuus kivettynyttä aikaa, niin henkilökohtaisen julkisuus elää koneaikaa, jatkuvaa nykyhetkeä, samanaikaista täällä ja tuolla oloa, aikaa, jossa eilinen on aina valhetta ja huominen on totta (Masini 1993, 2, Sihvonen 2008, 73, Cixous & Calle-Gruber 1994, 15). Henkilökohtaisen julkisuus perustuu siis koneaikaan (Zielenski 2006, 242), liikkuvaan leikkaukseen.
Liikkuva leikkaus (mobile section) tarjoaa katsojalle ”jäsentyneen näkymän maailmaan.” Kyseessä on siis modulaatio, jossa objekti on kaapattu. Modulaatiossa kuva ei enää esitä liikettä vaan on liike. (86, 68.) Liikkeen tehtävä on siis ajasta vierottaminen tai sen peittäminen. Julkisen syönyt yksityisyys muutti siis myös ihmisen ajankokemusta, tietoisuutta kestosta. Liikkuva leikkaus mahdollisti sen, että vauhti muuttui välineestä ympäristöksi, kivestä tuli kaapeli. Kaupunkina liikkuva leikkaus onkin ”tuolla jossakin.” Se on Ecumenopolis, jolla ei ole alkua eikä loppu. Se on koko maailman syliinsä sulkeva verkkopussi (Sihvonen 2008, 61).
Ecumenopolisin aika ei vastaa ihmisen arkikokemusta ajasta. Aika on pilkottu niin pieniin osiin, että ihminen ei voi kokoa tai tunnistaa sen osia. (Sihvonen 2001, 33) Ilman kestoa tai sen jaettua, inhimillistä kokemusta julkista tai julkisuutta ei ole. Ihmiset jäävät vangiksi omaan aikaansa, vanhan kellon tikitykseen olohuoneen seinällä. Julkinen koneaika vuotaa yksityiseen olohuoneeseen televisiosta tai internetin ympäristöistä.. Eikä se tunnu millään tavalla vastaavan omaa ajankokemusta, vääjäämättömästi tikittävää kelloa. Lopulta jommankumman on kuoltava, koska binaarisia oppositioparit häviät silloin, kun ne joutuvat ajallisesti tarpeeksi kauas toisistaan. Tässä mielessä liikkuva leikkaus, liikkeen monistaminen ja moninkertaistaminen, tappoi julkisuuden.
Liite:
|
|
Ikuinen asento |
Liikkumaton leikkaus |
Liikkuva leikkaus |
|
Julkisuus |
näytöksellinen julkisuus
|
porvarillinen julkisuus
|
julkisen katoaminen, sosiaalisen alue |
|
Aika |
jähmettyminen/ syklinen aika? |
agraariaika, nomadi |
koneaika |
|
Valta |
yksinvalta |
kaikkien valta, valta suhteissa |
biovalta |
Lähteet:
Bahtin (2002 [1965]) Francois Rabelais. Keskiajan ja renessanssin nauru. Helsinki: Like.
Cixous, Héléne & Calle-Gruber, Mireille 1994. Rootprints. Memory and life writing. Trans. Eric Prenowitz. Routledge. London and New York.
Deleuze, Gilles & Guattari, Felix (1993), Mitä filosofia on? (Suom. Lehto, Leevi). Helsinki: Gaudeamus.
Deleuze, Gilles (1986), Cinema 1: The Movement-Image. London: Athlone Press.
Deleuze, Gilles (1989), Cinema 2: The Time-Image. London: The Athlone Press.
Habermas, Jürgen (2004/1990). Julkisuuden rakennemuutos. Tutkimus yhdetä kansalaisyhteiskunnan kategoriasta. Suom. Veikko Pietilä. Vastapaino: Tampere.
Masini, Eleonora Barbieri (1993). Why Futures Studies? Grey Seal. London.
Sihvonen, Jukka (2001) Paul Virilio ja Gran Turismo − välähdyksiä vauhdin maailmasta. Lähikuva 4: 28−41
Sihvonen, Jukka (2008). Ajan tiellä. Sci-fi ja kuvitellun suurkaupungin muodonmuutos.Lähikuva 1/2008. 60 – 75.
Virilio, Paul 1997. Open Sky. Trans. Julie Rose. Verso. London. New York.
Zielenski, Siegfried 2006. Deep Time of the Media: Toward an Archeology of Hearing and Seeing by Technical Means. Cambridge: The Mitt Press.
Muut:
Cioran, E.M. 2004/1952. Katkeruuden syllogismeja. Loki-kirjat. Helsinki