Representaatio

Yleisesti voidaan ajatella, että representaatio on ulkoisesti havaittava tai mentaalinen (uudelleen)esitys jostakin asiasta. Janne Seppänen (2005, 82) määrittelee representaatiot vielä hieman laveammin ”merkityksen tuottamiseksi mielessämme olevien käsitteiden avulla.” Feministisessä tutkimuksessa kulttuuria on jo pitkään tarkasteltu ideologisina representaatioina, jotka tuottavat sukupuolijärjestelmää ja seksuaalisia käytäntöjä (Rossi 2003, 19).

Representaatio on kuitenkin käsitteen’ ”liikkeessä”. Yksi tulkinta synnyttää uuden osoittautuessaan jossain mielessä riittämättömäksi. Tärkeää on tunnistaa representaatiokäsitteen evoluutio, jota seuraavassa yhden linjan osalta seurataan. Esitys ei ole tyhjentävä vaan pikemminkin demonstroi sitä, kuinka olennaista representaatio – käsitteen määrittely on kussakin tutkimuksessa.

Semiotiikka

Representaation juuret ovat semiotiikassa. Semiotiikka on tiede, joka tutkii merkkejä, niiden elämää ja käyttöä. Käyn lyhyesti lävitse semiotiikan ja representaation sidosta. Representaatio on yksi semioottinen työkalu.

Semiotiikan perustajina pidetään Ferninand de Saussurea (1875–1913) ja Charles S. Peirceä (1839–1914). Ero näiden kahden välillä on yksinkertaistettuna se, että Peircestä merkki kutsuu henkilöiden mieleen eri tulkitsimia henkilön aikaisemmista kokemuksista riippuen. Saussure taas ei määrittele merkin suhdetta kielen ulkopuoliseen todellisuuteen ollenkaan. (Veivo & Huttunen 1999). Ensimmäinen näkökulma korostaa representaation voimaa suhteessa vastaanottajaan ja jälkimmäinen vastaanottajan valtaa suhteessa representaatioon.

Saussuren ja Peircen representaatio-käsitykset yhdistävä representaation määrittely löytyy italialaiselta Umberto Ecolta, joka tuo representaation rinnalle koodin käsitteen. Koodi välittää tietyn merkkijärjestelmän merkitsijöiden ja merkittyjen välillä (Eco 1975, 188-190). Koodi tuo mukaan vuorovaikutuksen, jota käydään representaation ja oikeiden ruumiillisten ihmisten välillä.

Strukturalismi

Semiotiikka on kieltä ja merkityksiä tutkiva tieteen ala. Strukturalismi on filosofinen suuntaus, joka korostaa kulttuurin ja kielen rakenteellisuutta. Strukturalismin tarkoitus on löytää representaatioita yhdistäviä rakenteita ja lainalaisuuksia (Fiske 1992, 150).

Fiske (1992, 152–154) paikantaa kirjassaan Merkkien kieli strukturalismin Lévi-Straussin antropologisiin tutkimuksiin. Lévi-Strauss (1978) ajattelee, että synnymme jo valmiiksi myyttiseen eli representaatioiden maailmaan, joka on järjestäytynyt toisilleen vastakkaisten luokkien eli binaaristen oppositioiden avulla. Lévi-Strauss löysi itse tutkimistaan kulttuureista mm. seuraavia binaarisia vastakohtapareja: uskonto- tiede, sivilisaatio-alkukantaisuus, länsi-itä, hyvä-paha, mies-nainen jne. (emt.).

Myöhemmin Lévi-Straussin tapaa järjestellä maailma binaarisiin oppositioihin on kritisoitu mm. empiiristen todisteiden puutteesta ja oppositiologiikan jäykkyydestä. Esimerkiksi Toril Moi (1990) on sitä mieltä, että representaatioiden politiikan alkulähteenä toimineista binaarisista oppositioista pitää luopua, sillä ne palauttavat naisen aina ei-mieheksi ja ei-olevaksi. Hänestä asiat eivät itse ole feminiinisiä tai maskuliinisia vaan muuttuvat sellaisiksi vasta kuin niitä verrataan keskenään.

Poststrukturalismi

Poststrukturalismi on postmodernin tilan teoreettinen määritelmä. Poststrukturalistisen käsityksen mukaan representaatiot muodostuvat representaatioiden ketjussa merkkien loputtomassa uudelleenesittämisessä ja uudelleen merkityksellistämisessä. Poststrukturalismi kyseenalaistaa strukturalistien ajatuksen kulttuurien representaatioiden taustalta löytyvistä ajattomista rakenteista.

Poststrukturalistinen tutkimus puhuu representaation politiikasta. Representaatiot nähdään poliittisesti ja yhteiskunnallisesti rakentuneina ja niitä tuottavina. Kulttuuritutkija Stuart Hall on sitä mieltä, että myös representaatioiden tutkiminen on aina ideologisesti latautunutta. Toisin sanoen representaatiot eivät vain esitä vaan myös vaikuttavat yhteiskunnallisiin käytäntöihin. (Hall 1999, 55–227.)

Poststrukturalismissa representaatio nivoutuu yhteen psyykkisen, kulttuurisen, subjektiivisen ja sosiaalisen kanssa. (Koivunen 2000, 88). Poststrukturalistista tutkimusta kiinnostaa katsojan ja tekstin suhde ja identiteetti.

Identiteetit liittyvät representaatioihin siten, että ne muodostuvat tai niitä muodostetaan representaatioissa (Hall 1999, 227).  Representaatio tuottaa identiteettejä tai subjekteja ja identiteetit tuottavat representaatioita (de Lauretis 1983, 2-4).  Poststrukturalistisessa tutkimuksessa ”kuluttaja ei tulkitsee tekstiä” vaan ”kuluttaja on kanssakäymisessä tekstin kanssa” (Lotman 1990, 155).

Identiteetti ei siis ole vain representaation tuote vaan myös itsen representaatio. Identiteetti valitaan ja yhdistellään kulttuurisista identiteeteistä, jotka uudelleenesityksessä, ruumiinperformanssissa muuttuvat representaatioksi. (de Lauretis 1984, 3-4).  Ruumis on se pinta, missä representaatiota esitetään (Butler 1990).

Representaatioiden määrä on rajallinen, mikä tietysti tarkoittaa sitä, että myös identiteettien määrä on rajallinen. Stuart Hall (1999) puhuu kulttuurisista identiteeteistä, jotka ovat jatkuvasti tuottavia ja valtaan kiinnittyviä representaatiojärjestelmiä (227).  Richard Dyer (2000) on sitä mieltä, että se, miten erilaisia ryhmiä kuvataan, vaikuttaa siihen, miten ryhmän jäsenet itse näkevät itsensä (1-3). Esimerkiksi Suomen Pankin johtajan ei oleteta pukeutuvan minihameeseen ja napapaitaan.

Lopuksi

Representaatio on ajassa ja paikassa syntyvä uudelleen esitys jostakin. Representaation politiikka on näihin uudelleen esityksiin liittyvän vallan ja ideologian tutkimusta. Representaation politiikkaa on kritisoitu siitä, että tutkiessaan representaatioita se huomaamattaan toistaa niiden luutuneita asetelmia kuten jakoa maskuliiniseen ja feminiiniseen (Rossi 2003, 27).  Kritiikki on saanut representaation politiikan laajentamaan näkökulmansa itse representaatiosta sen vastaanottoon ja representaation toistamisesta sen vastustamiseen. Tärkeäksi on koettu myös diskurssin ja kontekstin huomioiminen. (Koivunen 1995, 27) Leena-Maija Rossi (2003) korostaa, että representaatioita tutkittaessa ”kaikki tekijät on otettava huomioon.” Kaikilla tekijöillä Rossi tarkoittaa ”sekä yhdenmukaisuutta luovia tekijöitä että ristiriitoja sekä toisin esittämisen että toisin katsomisen mahdollisuuksia.” (18).