Omilla jaloillaan seisovat esseet

Vuonna 1929 Walter Benjamin tarkasteli esseessään Proustin kuva ranskalaisen modernistin Marcel Proustin ”taukoamatonta yrityksestä ladata koko elämä suurimmalla mahdollisella läsnäololla.” Kuusikymmentäkaksi vuotta myöhemmin Gilles Deleuze innostui kirjailija HermanMelvillen novellihahmon Bartlebyn ”ehdottomasta kutsumuksesta olla ilman sanoja.”

Benjamin Walterin essee Proustin kuva noudattaa aktualisointia menetelmää. Se kertoo kaiken, tosin Proustia lyhyemmin 15 sivussa. Lukijaa ei päästetä helpolla. Jokainen lause on ajatus ja jokaisella sitä seuraavalla lauseella eli ajatuksella on oikeus olla viittaamatta tai viitata edeltäjäänsä. Proustin tapaan Benjamin antaa itselleen luvan assosioida. Teksti kiertyy koko ajan itsensä ympärille, päätyy paradokseihin, kumoaa itsensä ja aloittaa alusta.

Deleuze taas antaa esseessään Bartlaby, tai muotoilu itselleen luvan sanoa sanomatta. Jo esseen ensimmäisessä kappaleessa käy ilmi, että tarkasteltavan teoksen päähenkilön Bartelebyn tavoin hän toteaa, mieluummin en. ”Barteleby ei ole kirjailijan metafora, eikä symboloi mitään”, Deleuze aloittaa esseensä. Tämän jälkeen essee jää nykimään usean sivun ajaksi kielitieteenkoukeroihin. Vasta useita sivuja alun jälkeen kerrotaan kuka kirjoitti, mitä kirjoitti ja miksi kirjoitti. Lukija pakotetaan ensin juoksemaan ja sitten palaamaan hengästyneenä ennen maaliin pääsemistä alkuun, joka itse asiassa ei ole alku vaan loppu.

Sekä Deleuzen että Benjaminin esseitä yhdistää kolme asiaa. Ensimmäinen on pyrkimys kasvaa itseään ja tarkasteltavaa kohdettaan suuremmaksi. Benjamin ja Deleuze eivät pelkää suuria sanoja eivätkä kätkeä poliittisia pyrkimyksiään. Yleistä ei kätkeä yksityiseen, omiin kokemuksiin, ruokakauppaostoksiin tai poikaystävän jalkasilsaan. Lukijaa hemmotellaan suurilla ajatuksilla, ei selkeillä lauseilla tai koherentilla rakenteella.

Toinen esseitä yhdistävä tyylillinen ratkaisu on itsenä, muttei itsen kautta kirjoittaminen. Sen enempää Proustin kuvasta kuin Bartleby, tai muotoilusta ei löydy heroista tai antiheroista minäkertojaa, jonka kauppakärryajatuksiin ja –kokemuksiin todelliset oivallukset tai niiden puute kääritään. Kumpikin essee seisoo ”omilla jaloillaan.”

Kolmas esseitä yhdistävä piirre on ajan ja tilan uhmaaminen. Tekstit eivät ole sisäisesti koherentteja ja juuri siksi ne ovat itsenäisiä teoksia. Sivupolut kuuluvat asiaan, nykiminen ja nikottelu samaten. Lukija haastetaan, hukutetaan kolmen sivun kappaleisiin, pakotetaan palaamaan takaisin, pakotetaan hylkäämään totuttu logiikka, pakotetaan unohtamaan journalistinen kieli.

Kaikkeen oppimiseen liittyy epämukavuutta. Journalismiin ei liity epämukavuutta. Se johtuu siitä, ettei journalismi opeta vaan toteaa. Esseetkin voivat todeta. Ne voivat olla toteavia esseitä. Journalismi pysyy pystyssä yhden päivän. Sen jälkeen se on tomua ja tuhkaa. Samoin käy toteaville esseille. Ne nielaistaan aamukahvin kylkiäisinä ja unohdetaan ennen iltapalaa. Feminismi, postkolonialismi ja postmoderni ovat kaikki omalta osaltaan opettaneet lukijoita ja kirjoittajia toteavuuteen, yksityisen suosimiseen yleisen kustannuksella.  Omakohtaisuudesta on tullut kokemuksen synonyymi, ja kokemus saanut kaksi määrettä, helppo ja ymmärrettävä.

Walter Benjamin ja Gilles Deleuze eivät ole kirjoittajina toteavia. He ovat haastavia. Lukijaa ei päästetä helpolla. Esseet aiheuttavat epämukavuutta. Niiden kertovat lukijalle yhden ajatuksen sijaan kolme ajatusta yhdessä lauseessa. Asiat lopetetaan ennen alkua ja aloitetaan ennen loppua. Epämukavuus on epämukavaa, mutta ilman sitä ei ole oppimista eikä omaa ajattelua. Ilman epämukavuutta ei ole eroja vaan pelkkää samuutta. Ilman eroja taas ei ole vastarintaa. Ja ilman vastarintaa ei ole muutosta.

Deleuze kirjoittaa veljeyden yleismaailmallisesta tehtävästä, joka ei enää perustu pojan isäksi tulemiseen eli samaistumiseen vaan pojan ja isän eroamiseen. Eroaminen tekee aina kipeää. Se aiheuttaa epämukavuutta.  Samuuden maailma on helppo ja mukava, se on miellyttävä. Ehkä on kuitenkin hyvä muistaa, että johonkin maailmanaikaan samuutta oli tapana kutsua myös yksinvallaksi. Samuuteen perustuva yhteiskunta antaa vallan isälle. Ongelma on se, että hyvät isät ovat maailmahistoriassa olleet harvassa. Liikaa valtaa saadessaan hyväkin isä kuten Fidel Castro voi aiheuttaa paljon kärsimystä niille, jotka eivät ongelmattomasti sujahda samuuden logiikkaan.

Deleuzen kuolemasta on yli kymmenen vuotta. Walter Benjaminin kuolemasta on kulunut melkein seitsemänkymmentä vuotta. Maailma on muuttunut. Mutta onko siitä tullut niin täydellinen, ettei vastarintaa rakenteiden tasolla enää tarvita tai haluta? Näennäinen muutos, teknologian kehitys, taloudellinen nousu ja uudeksi hyvinvointiyhteiskuntahankkeeksi noussut kierrätys riittää tämän päivän globaalille maailmalle, jossa tekstin on vaikea enää avata tilaa kokemuksen takana. Tai sitten kyseessä on liberalismin viimeinen henkäys, jossa kaikki epämukava on tuomittu pöytälaatikkoon. Ehkä taas sen jälkeen on tilaa Benjaminin ihailemille michelangeloille, jotka pää niskaa vasten taivutettuina maalaavat meille epämukavuutta.

Lähteet:

Benjamin, Walter 1940/1989. Proustin kuva. Suom.Raija Sironen. Teoksessa: Walter Benjamin 1940/1989: Messiaanisen sirpaleita.Kirjoituksia kielestä, historiasta ja pelastuksesta. Toim. Markku Koski, Keijo Rahkonen ja Esa Sironen. Kansan Sivistystyön Liitto/Tutkijaliitto.

Gilles Deleuze 1993/2007. Bartlaby, tai muotoilu. Teoksessa: Gilles Deleuze: Kriittisiä ja kliinisiä esseitä (Critique et clinique). Suom. Anna Helle, Merja Hintsa ja Pia Sivenius. Tutkijaliitto. 229 s. 27 e.