SIVISTYNEET OLETUKSET

Hannu Linturi

Kuvassa suomalaista sivistystä 200 vuoden takaa

Sivistys määritelään tavallisesti vain ihmisen ominaisuudeksi, koska se edellyttää tietoisuutta, aitoa kykyä tehdä valintoja, sivistyä tai jäädä sivistymättömäksi. Ei ole tarpeen käydä keskustelua siitä, onko pöytä sivistynyt tai onko sitä edes niin fiksu esine kuin tietokone. Se ei ole. Tosin samaan hengenvetoon pitää sanoa, ettei kompuutteri ole sivistymätönkään. Se ei pääse koko sivistys-ulottuvuudelle ennenkuin siinä mahdollisessa tulevaisuuden tilassa, jossa koneeseen ”puhalletaan” elämä ja se tulee kohtalokkaasti ja peruuttamattomasti haukanneeksi hyvän ja pahan tiedon puusta.

Toinen oletus on se kulttuurievolutionaarinen näkemys, että sivistys tulee punnita kussakin ajassa ja ympäristösuhteessa. Eivät siperialainen Derzu Uzala tai australialaisen aboriginaaliheimon vanhin ole sivistymättömiä, vaikka he eivät osaa lukea ja kirjoittaa. Toisaalta ei Saddam Hussein jää historian kirjoihin sivistyneisyydestään, vaikka hänellä oli erinomainen lukutaito, akateeminen loppututkinto ja kyky jumaloida rakkausrunoja.

Kunkin aikakauden sivistys kehkeytyy maailman muutosten mukana. Ihminen poikkeaa muusta luomakunnasta siinä, että hän selviytyy vain opitun varassa. Sivistystä ei ole ilman oppimista, jota sivistynyt ei lopeta koskaan. Opittu janoaa jatkuvasti päivittämista ja tiedetty laajentamista.

Ajasta ja pahasta kiinni

Voi olla hyödyllistä ajatella, että tasaisten aikakausien väliin lomittuu murroksia, jotka siirtävät meidät ajasta toiseen. Murroksessa yhteisen toiminnan järki eli rationaliteetti vaihtuu.

Tällaista muutosta voi konkretisoida sillä, miten vielä 1960-luvulla yleisesti ajateltiin, että maaseutu elättää kaupungit. Nyt on jo pitkään tuumattu toisinpäin, vaikka samainen maaseutu tuottaa moninkertaisen määrän elintarvikkeita murto-osalla siitä väestä, joka oli maatöissä aikoinaan. Ajan järki on vaihtunut eikä sille mahda mitään edes MTK, joka lohduttautuu sillä, ettei maaseutua voi viedä. En olisi siitä muuten ihan varma.

”Lasta tai nuorta ihmistä sivistetään, kasvatetaan, koulutetaan, opetetaan, harjoitetaan ja hänelle siirretään vanhempien tietoja ja taitoja …Lapsi oppii kun häntä opetetaan, lapsi sivistyy, kun häntä kasvatetaan. Kun yhteiskunta on suhteellisen staattisessa tilassa, tällainen ajattelu saattaa olla perusteltua … Yhteiskunnallisten murrosten aikana tilanne on kuitenkin kokonaan toinen: Kun ammatit katoavat, kun työtehtävät, arvot, normit ja ihmisten käsitykset muuttuvat ei olekaan enää itsestään selvää, mitä koulutuksen tulisi sisältää, mitä todellinen ihmisten sivistäminen tarkoittaa. Sivistäminen voikin muuttua harhaanjohtamiseksi, jos vanhempien käsitysten mukaista maailmaa ei enää ehkä olekaan olemassa.” (Järvilehto 1996)

Murroksen ensimmäisiä signaaleja on se, että väistyvän rationaliteetin mukaiset lainalaisuudet eivät toimijohdonmukaisesti. Freiren (1974, 7) mukaan ajasta toiseen siirtyminen vaatii ”joustavaa, kriittistä mieltä huomaamaan esiin nousevien, hyväksyntää ja toteutumista etsivien arvojen ja itsensä säilyttämistä etsivien vanhojen arvojen ristiriita, huomisen ja eilisen ristiriita”. Teemat herkistyvät rajatilanteille ja -toiminnoille. Rajatilanne on haaste, johon ihminen vastaa rajatoiminnolla. Rajatilanteessa Georg Henrik von Wright marssittaa esille kriittisen humanistin, jonka tehtävä on vaikka henkensä kaupalla osoittaa, missä ihmiskunta on valitsemassa väärää tietä.

Freirelle (1972, 88-91) aikakaudet ovat historiallisia aikayksiköitä, jotka erottuvat sisällöllisesti toisistaan. Aikakaudet eivät ole objektiivisia olioita eikä niillä ole olemassaoloa ihmisen tajunnan ulkopuolella, vaan ihminen ottaa toiminnallaan ja päätöksillään osaa aikakauden muotoutumiseen (Freire 1976, 5). "Koska ihmiset voivat kolmiulotteistaa ajan menneeseen, nykyiseen ja tulevaan, heidän historiansa kehittyy jatkuvana muutoksen prosessina, jossa aikakaudelliset yksiköt materialisoituvat.” (Freire 1972, 91)

Freire erottaa aikakaudet toisistaan teeman käsitteellä, joka on synonyyminen rationaliteetin käsitteen kanssa. Aikakautta luonnehtivat teemat, jotka ovat täyttymystään etsivien pyrkimysten sekä näiden toteutumisen esteiden ”konkreetteja representaatioita”. (Freire 1974, 5) Teemat ilmaisevat kussakin ajassa ratkaistavia tehtäviä ja ongelmia. Ihmisen humanisaatio ja dehumanisaatio riippuvat siitä, kuinka hyvin hän kykenee oivaltamaan aikakauden teemat ja näin integroitumaan ajan henkeen. Aikakaudet täyttyvät siinä määrin kuin ihmiset käsittävät sen teemat ja ratkaisevat sen tehtävät. (Freire 1972, 92)

Murros murtaa aina joltain osalta entisen yhteiskuntalogiikan. Murrosaikoina myös ilmaantuu lisääntyvästi vaihtoehtoja tulevaisuuteen. Jotkut aiemmin väkevät toiminnan traditiot kuihtuvat ja uusia toiminnan muotoja alkaa versota. Osa niistä vahvistuu ennalta-arvaamattomasti. Siitä alkaa uuden taon tarina.

Kiinankielinen tao tarkoittaa tietä, kaiken luojaa ja alkusyytä, joka ei kuitenkaan ole luojajumala kuten kristillisessä ja islamilaisessa traditiossa ymmärretään. Taon voi ymmärtää ajan henkenä. järkenä tai teemana, joka jättää jälkensä kaikkeen kulttuuriseen toimintaan. Sellaisina kaikkea toimintaa ohjaavana perusmeemeinä voi ajatella vuorovaikutuksen ideaa nomadeilla, hierarkian rakenneajatusta maatalousyhteiskunnissa ja erikoistumisen teemaa teollisissa yhteisöissä. Verkoston ideasta on ilmeisesti kehittymässä uusimman ajan tao.

Sivistys on freireläisittäin kuvattuna kiinni ajassa ja sen tilauksissa, mutta se on myös kykyä tehdä harkittuja viisaita valintoja nykyisyyttä pitemmässä aikaperspektiivissä. Se lienee myös ymmärrystä olla päästämättä valloilleen ihmisen pimeitä puolia. Esimerkiksi "lynkkaus” eri ilmenemismuodoissaan on väkivaltainen tapa projisoida itsestä tai yhteisöstä siinä oleva ”paha”.

Pahaa on erilainen ja tuntematon kaikkina aikoina. Markkinoijat ja imagotutkijat tietävät, että henkilön tai tuotteen ensimmäinen tehtävä on tulla tunnetuksi. Tuntemattomaan voi parhaimmillaankin suhtautua vain välinpitämättömästi. Sitä useammin tuntematon herättää epäilystä ja pelkoja. Kiinnostavaa on, miten kulttuurievoluutio on koko ajan matkustanut kohti luonnotonta. Esimerkkinä luonnonvastaisesta kehityksesta voi pitää sitä, että naiset ovat nykyään miehen kanssa tasa-arvoisia. Tavallaan se on luonnollista. Kaikista tunnetuista luontokappaleista ihminen on irtautunut kauimmas suorasta luontoriippuvuudesta.

Tätä ensi kertaa kirjoitettaessa eduskunnassa keskustellaan hedelmöityshoitolaista. Siinäkin luonnottomalla on oma väkevä roolinsa. Lakivaliokunta ei hyväksy yksinäisten naisten tai naisparien hedelmöityshoitoa ja perustelee kantaansa ”yhteiskunnassa kulloinkin vallitsevina pidettävillä arvoilla”. Miten tähän sopii länsimaisiin demokratioihin kytketty arvo moniarvoisuudesta. ”Yhteisiä moraalisia arvoja on ollut lähinnä pienissä yhteisöissä. Silloin yhteiskunta on usein autoritäärinen ja pyrkii määräämään, mitä arvot ovat. Esimerkiksi fundamentalistit pyrkivät tällaiseen.” (Heta Gylling HS 12.10.2006)

Evoluutio-olio aikakoneessa

Ihmiseen on kerrostunut koko evoluutio eikä hän voi olla vain henkistynyt kulttuuriolio, jossa olennaista on poimuttunut aivokuori. Ihmisen genomi ei ratkaisevasti erota meitä sivistymättömistä. Meillä on neljännes samoja geenejä kuin voikukassa. Simpanssista meidät erottaa vain muutama prosentti 20.000 geenin yhteisestä varannosta.

Jokaisella meistä on sisällämme niin hevonen, käärme kuin alkulima. Jungilaisen mielenpöntön tietoinen on kuin kerma vastalypsetyn ämpärin pinnalla. Sen alapuolella ovat esitietoinen ja tiedostamaton, johon kerrostuvat persoonalliset ja lajikohtaiset kellaritasot. Pohjakerroksen lattiaparrujen alla kuohuvat kaiken elollisen yhdistävät syvät pohjavirrat.

Pahan käsittely on helpompaa, kun se on personoitu. Nomadi pelkää ja palvoo metsän henkiä ja vetten velhoja. Sivistyneeksi käytännöksi tuli rasittaa Ahdin antimia kohtuullisesti ja hyvittää hyvää pyyntionnea monin rituaalisin menoin. Aikansa ”best practise” oli kehittää vastavuoroisuuspelejä, joissa molemmat osapuolet heimo ja henki voittivat. Se oli tavallaan sivistynyttä, mutta vain tavallaan. Niin toimittiin perimätietoa siirtäen ja laulaen sukupolvesta toiseen.

Sivistys valintakykynä tuli vasta Aatamin ja Eevan sekä Kainin ja Abelin kautta. Edelliset erehtyivät kielloista huolimatta omenatarhaan. Veljeksistä Kain ryhtyi maanviljelijäksi. Siitä johtui hänen edistyksellinen kateutensa metsästäjä-veli Abelille, joka edusti mennyttä ja onnellista viattomuuden aikaa. Veljet eivät olleet enää automaattisesti toistensa vartijoita.

Maatalousyhteiskunnassa sivistynyttä oli rakentaa tasapaino metsästäjäheimoja monimutkaisemmin sosiaalisin järjestelyin. Siihen pakotti kasvanut populaatio ja rankemmat välineet tehdä toisista multaa ennen aikojaan. Kaikkialla maailmassa luotiin samanlaisia hierarkisia maallisen ja hengellisen rälssin järjestelmiä, jotka purkautuivat vasta kun maailma alkoi löytöretkien ja siirtomaavalloitusten kautta kutistua.

Teollisuusaika syrjäytti aristokratian ja toi tilalle meritokratian. Ylimmäksi nostettiin menestyjät vipuvartenaan vapautunut kamppailu uusista onnen mahdollisuuksista. Yhä useammin onni oli tavaraa ja energiaa, jota siekailematta louhittiin niin vedestä, kalliosta kuin ihmisistäkin. Pian opittiin samuuden ja massojen lait, demokratiat ja tehtaat, joista tuli aikansa ymmärryksen perusta kuten siitäkin, että parhaista parhainta sai aikaan erikoistumalla. Kohta ei ollut niin pientä asiaa, ettei se olisi oman instituution, erikoistietämisen ja -osaamisen arvoinen. Siihen rakenteeseen me synnyimme, ja on ilmeistä että ennen kuolemaamme näemme myös miten se puretaan.

Ivan Illich roimi jo 70-luvulla surutta yliorganisoituja yhteiskuntia. Niistä ei hänen mukaansa ollut ulospääsyä muuta kuin instituutioita (de-institutionalisaatio) ja professioita (de-professionalisaatio) purkamalla. Tilalle hän olisi tuonut suoria suhteita ja verkostoja. Vähiten ei ollut korjattavaa kouluinstituutiolla (1970), mutta yhtä ponnekkaasti hän kävi sairaanhoidon ja energialaitosten kimppuun. Kaikissa oli sama valuvika. Alun perin luonnollisten ilmiöiden prosessit oli irroitettu ihmisten kompetenssista.

Oppiminen on mahdollista vain opettajan välityksellä ja hyväksynnällä, terveyttä on jaossa vain lääkärin määräyksestä. Asiantuntijat ovat valloittaneet ihmisten elämät. Jos ehkä olemmekin jollain sektorilla itse eksperttejä, niin on kymmenen muuta joissa olemme avuttomia. EU-ajan alussa Etelä-Savo satsasi miljoonia koko maakunnan saattamiseksi edistyksen keula-aallossa video-opetuksen piiriin. Ei ollut niin syrjäistä koulua, ettei sinne olisi vedetty piuhaa ja huippulaitteita. Sinne ne myös unohtuivat ja vanhenivat paljon ennen kuin OAJ heltyi. Oppimisesta ei tullut mitään, mutta ei siksi että OAJ olisi sen kieltänyt. Vähempi riitti. Se kielsi opettajia opettamasta.

Tieto siitä että toisinkin voi olla

Jotta voisi tehdä toisin, pitää nähdä se mahdolliseksi. Venäläinen sivistynyt – sen tunnusmerkiksi hänet karkotettiin Neuvosto-Siperiaan - kirjallisuuden tutkija Bahtin keksittiin lännessä vasta vuosia kuolemansa jälkeen. Venäjällä häntä ei taideta tuntea vieläkään.

Bahtin kuvasi kolme tietoa ja kolme totuutta. Niistä ensimmäinen on tieteellinen tieto. Se on varmaa, mutta pirstaleista. Se on kuin linnun purkaisi. Siitä löytää silmät, nokan, jalat ja siivet, jotka on tehty kahdenlaisista höyhenistä ja paljon muuta. Kun se on kerran purettu tietää enemmän, muttei vieläkään sitä miten se osaa lentää. Taiteellinen tieto on kokonaista tietoa ja ymmärrystä, jota tavataan kirjoittaa romaaneihin. Niissä kerrotaan mitä tapahtui, kuka ihastui ja kuka pettyi. Kerrotaan myös miksi tapahtui kuin tapahtui ja jollei kerrota niin lukija sen ymmärtää. Tuntematon sotilas ei ole tieteellinen dokumentti jatkosodasta vaan se on enemmän. Se jää henkiin senkin jälkeen, kun se on kirjallisuusseminaareissa purettu palasiksi. Kolmas tieto on ehkä kaikkein kiinnostavin. Se on tietoa siitä, mitä ei vielä ole, mutta voisi olla.

Bahtinin tulevaisuustieto on sukua Freiren ajan täyttymystään odottavalle teemalle. Oppilaitoksilla ja opettajilla voi olla näin dynaamisen sivistyskäsityksen kanssa sulatteluongelmia. Koulun tehtävä on tähän asti ollut kulttuuritradition siirto sukupolvelta seuraavalle. Maalma tutuksi -yhdistyksen tutkimuksessa suomalaiset opettajat verrattuna kollegoihin Baltiassa ja Tanskassa olivat kaikkein luottavaisimpia kansallisiin instituutioihin poliisiin, armeijaan, kirkkoon ja opetusministeriöön. Asetelma kääntyi päinvastaiseksi kun arvioitavaksi tulivat integraatioinstituutiot EU, Nato ja monikansalliset yhtiöt. Siitäköhän johtuu, että suomalaiset opettajat suhtautuvat tulevaisuuteen kaikkein pessimistisimmin?

Viitteet